Ken vartijaksi bussin laitetaan…

Duunissa alkaa kesätauko ja kävin parin tunnin luontoretkellä miettimässä tuota duunia
Siis viimeiset, mitä… rapiat kolme vuotta, olen työskennellyt laaduntarkastajana, tarkastaen HSL:n palvelujen ja sopimuskumppanien laatua, niin yleisöltö kysellen, kuin sitten itse tarkastaen miten bussit, metrot ja raitiovaunut noudattavat niille asetettuja laatuodotuksia.

Minulla on ollut mielessäni, että voisin joskus tehdä videon siitä, mitä tämä duuni käytännössä on, mutta on jäänyt tekemättä, kun en ole saanut sopivaan aikaan kaveria mukaan.

Mutta tämä duuni…
Parasta siinä on ollut kontakti yleisön kanssa.

Kontakti ihmisten kanssa, siitä saatu välitön, ja välillinen palaute, on ollut mulle todella voimaannuttavaa. Vaimoni sanoi jo ennen kuin olin tehnyt yhtäkään vuoroa, että se tulee olemaan mulle ihan herkkua.

Hienoa on ollut sekin, että työn vuoksi on tullut tutustuneeksi pääkaupunkiseutuun ihan uudella tavalla, toki Kirkkonummen suunta on jäänyt edelleen mulle vähemmälle, mutta niin Stadi, Vantaa suuri osa Espoota, Kauniainen ja Keravakin on nyt nähty uudella tavalla.

Myös raitiovaunuverkko on avautunut mulle uudella tavalla, näkee sen aivan uudesta perspektiivistiä.

Lisäksi olen oppinut taas unohtuneen taidon; bussisurffauksen.

Kun oppii miten julkinen liikenne sujuu, miten linjat kulkee, niin oppii myös käyttämään sitä nopeammin ja tehokkaammin, kuin moni ymmärtää mahdolliseksi; sitä tietää vaikkapa mikä linja on mahdollista ja miten, ajaa kiinni toisella bussilla, jos sattuu myöhästymään, ja koska sitä kannattaa yrittää.

Raskasta tässä duunissa on työajat, varhaisin duunivuoro alkee kello 6:00 ja työpäivä saattaa sitten, vaikka harvoin niin tapahtuu, päättyä jonnekin yllättävään paikkaan kello 20:00, harvoin toki, mutta joskus sitä on ollut jossakin Espoon ja Vantaan rajalla, ihmettelemässä missä on ja miten täältä pääsee pois.

Fyysisesti tämä siten raskasta, että ensinnäkin tässä on koko ajan jaloillaan, ja jaloillaan liikkuvissa busseissa.

Ja koska me tutkimme nimenomaan ajossa olevaa kalustoa, niin joskus sitä saattaa olla jossakin Vihdintien latvoilla odottamassa että tulee juuri se linja, mikä puuttuu, kello 6:30 ja sitten kun se tulee, bussikuski päättää, että eipä pysähdykään, koska pysäkillä on jo samaan paikkaan menevä toinen auto, ei vaikka heiluttaa siellä punaista kylttiä ja värivaloja, ja tietää, että seuraava mahdollisuus tutkia tuota linjaa on 2 tunnin päästä.

Busseissa pystyssä pysyminen vaatii joskus aika paljon. Kun bussikuski katsoo tärkeämmäksi painaa jarrua, kuin pysäköidä 18 metriä terästä, alumiinia, puuta ja muovia jonkun Nissanin hanuriin ja itse pysäyttää sitten 140 kiloa pitkin käytävää vyöryvän kasan lihaksia, luuta ja läskiä lähinnä käsivoimin, ja sitten nappaa pari matkustajaa vielä sylinsä katiskaan, niin tietää tehneensä muutakin kuin paperitöitä.

Tässä työssä auttaa se, että uskoo tuotteeseen ja minä uskon pääkaupunkiseudun julkiseen liikenteeseen.
Se ei ole täydellistä, siinä on ihan selviä aukkokohtia, ja ilman muuta siinä on kehitettävää, mutta nekin ovat minun kannaltani niitä tekijöitä, jotka ovat auttaneet minua tekemään tätä työtä. Kun tietää että oma työ auttaa näitä ihmisiä, joita työssään palvelee, silloin työlläni on merkitystä.

Minun palkkaukseni on tulospalkkaus. Se tarkoittaa sitä, että saan selkeästi palkkaa vain siitä mikä on tehtäväksi määritelty, mutta sitten yhtäältä, kun ehtii, ja toisaalta, kun työmoraali sitä vaatii, sitä ylittää oman työnsä rajat; kertoo kaupungissa vierailevalle, miten hän pääsee Herttoniemestä nopeimmin Jorvin sairaallalle, miten Pasilasta pääsee Vuosaaren Sofiaan, tai miten ihminen löytää Haagasta Honkanummelle, sitä on oikeasti ihmisen palveluksessa, tekee tärkeää työtä, vaikka palkkaa ei kaikesta saakaan.

Minä tiedän että jotkut kollegat eivät tätä usko, mutta joskus matkustajat tulevat halaamaan ja kiittämään minua työstäni, kun tunnistavat minut pysäkeillä.
Ja lopuksi pikkulapset.
Minä pidän lapsista, mutta minä suhtaudun niihin… kaksijakoinen ei ole oikea sana, ehkä pikemminkin kaksitasoisesti. Yhtäältä minä lähden siitä, että lapset ovat fiksuja, sitten lähden siitä, että he eivät tiedä kaikkea mitä minä tiedän. Tästä lähtee se, että kunnioitan heidän yksilöllisyyttään ja älyään, mutta pyrin kohtaamaan heidät ikään kuin puolivälissä, tietäen sen että minä tiedän enemmän, mutta ymmärtäen sen, että heidän puutteensa ei ole ymmärryksessä, vaan tiedossa.
Monasti siinä sivussa, kun kysyn lapsen vanhemmilta heidän tyytyväisyyttä palveluun, ehdin kommunikoida näitten lasten kanssa, ja heiltä saatu palaute taas on… se nyt vaan on jumalattoman ihanaa, kuten se pikku likka, jonka kanssa keskusteltiin miksi lasi on terävää ja miksi lasin sirpaleissa on niin kauniit värit, sanoo keskustelumme jälkeen äidilleen ”Kyllä sunkin pitäisi hankkia fiksuja kavereita!”

Yksi vastaus artikkeliin ”Ken vartijaksi bussin laitetaan…”

Kommentointi on suljettu.